Mimmit mönkimässä

Skönön Safareiden toiminnan vetäjä, Hanna Mäkinen, valmistui ohjelmapalveluiden tuottajaksi ja sain mukavan pyynnön Hannalta tulla vastaanottamaan näyttöä koulutuksesta yhdessä opettajien kanssa. Vaikka itsekin olen jonkin verran mönkijällä ajellut, matka asiakkaan näkökulmasta antoi aivan uudenlaisen käsityksen retkestä.

Retki alkoi kattavalla kerronnalla Jämin alueesta. Kuuntelijat saivat myös selville, mitä kaikkea muuta monipuolista tekemistä Skönön Safarien tuoteperheestä voi valita. Itse safariin valmistautuminen alkoi asianmukaisella pukeutumisella – välinevarastolta löytyy kaikki kypärähupusta kenkiin ja mitä siihen väliin kuuluukaan. Pukeuduttuamme ja todettuamme toisemme erittäin katu-uskottavan mönkijäkuskin näköisiksi, pääsimme tutustumaan koneisiin. Jo pelkkä mönkijän käynnistys sai adrenaliinin kohoilemaan ja hymyn leviämään kasvoille! Hannan rauhallisen ja asiantuntevan käyttöopastuksen jälkeen jokainen mimmeistä koki olevansa valmis ottamaan lähikontaktia koneeseen. 

Safarille lähdössä

 Alkutuntemukset vaihtuivat osallistujista riippuen innostuneisuudesta pieneen epävarmuuteen, mutta pian mönkijöiden kanssa päästiin tekemään jo sinunkaupat ja jokainen kuski koki hallitsevansa konetta niin hyvin, että matka saattoi alkaa. Skönön Safareiden palvelun monipuolisuutta osoitti myös se, että yksi henkilö oli jo etukäteen ilmoittanut halukkuutensa olla itse ajamatta ja näin ollen hän pääsikin tunnelmoimaan matkan mukavasti kuusipaikkaisen mönkijäkärryn kyydillä. Samassa kärryssä on pidetty jopa harjuilla ajellen palaverikin!

Reitti kierteli Hämeenkankaan monipuolisissa harjumaisemissa ja pääsimme testaamaan melko jyrkkiä nousuja ja laskujakin, jotka toivat sopivasti lisämaustetta retkeen. Minkäänlaista riskiä mäkiä mennessä tietenkään ei ollut, mutta maaston vaihtelevuudet herättivät ajaessa aina tarkkaavaisuutta ja pienen onnistumisen tunteen tästä selviydyttyä. Puolivälissä matkaa nousimme mönkijän kyydeistä ja kävimme tutustumassa ikuisesti pulppuaviin Uhrilähteisiin, jonka vedellä uskotaan olevan parantava vaikutus! Lumoavilta lähteiltä jatkettiin taas päristellen kohti lähtöpistettä. Perille päästyämme totesin mönkijäkärpäsen taas puraisseen ja mieliteko takaisin mönkijän selkään vaivaa edelleen!

Retken päätteeksi siirryimme tunnelmalliseen Kelopirttiin, kynttilänvalon loisteeseen nauttimaan lämmittävät kahvit ja maukasta suppilovahveropiirakkaa. Spekuloinnit reitistä ja omien kokemusten purku mimmien mönkijöinnistä oli valmis alkamaan! Retken päätteeksi Skönön Safareilta on mahdollisuus tilata myös perinnesaunan pehmeät löylyt kylpypaljun kera sekä runsaat ruokailut Kelopirtille.

Lumen peitettyä maan valkeaan vaippaansa safarit ajellaan moottorikelkoilla – palataan tähän blogin merkeissä, kun mimmit ottavat haltuunsa nämäkin menopelit!

SUPPILOVAHVEROITA

Olen aina himoinnut olla se, joka löytää metsästä syötäväksi kelpaavat herkulliset sienet. Oma perheeni ei koskaan ole sienestänyt, mutta marjassa on toki käyty. Ensimmäinen sienestyskerta kohdallani olikin sitten vasta syvällä aikuisiällä, vajaa nelikymppisenä. Tuolloin työpaikkani enemmän tai vähemmän aktiivisesti toiminut naiskerho järjesti sieniretken Tampereen pikatien varteen ja oppaanamme oli vankan sienituntemuksen omaava työkaverini. Ostin oikein sieniveitsen ja otin oikeaoppisen korin mukaan, mutta eihän sinne johkaantunut kuin kourallinen sieniä. Kanttarelleja. Päästyäni kotiin, paistoin ne voissa lisäten joukkoon sipulia. Niin herkullista oli, että vanhin lapseni itse asiassa taisi syödä sen koko annoksen siltä seisomalta.

Suppilovahveroita

Nyt on naapuriini muuttanut aktiivinen ja innokas metsänkävijärouva perheineen. Hän kutsui minut tässä joku lauantai mukaan Pomarkkuun sieniä poimimaan. Miehensä on heillä se todellinen sieniasiantuntija, joka näytti meille sitten poimintapaikat kädestä pitäen. Mahtava tunne löytää itse sieniä paikoista, joissa ei ensin näy yhtään mitään, mutta kohta silmä poimii herkullisia sieniä pilvin pimein. Suppilovahveroita.
Tuolla poimintakerralla yritin itsekin löytää ja tunnistaa sitä suppilovahveroa, mutta yrittäessäni selvisi, että on toinen, miltei samannäköinen, mutta mustavartinen sieni. Päätin kerätä seuraavat viisi vuotta pelkästään oikeaa suppilovahveroa enkä mitään muuta, jotta oppisin oikeasti tunnistamaan juuri sen sienen. 
Tein suppilovahveroista tuhdin kastikkeen perunoiden kanssa syötäväksi ja olen tehnyt monta sienipiirakkaa. Sienikeittoon asti en ole vielä päässyt, mutta naapuri toi eilen juuri poimintareissunsa satona minulle ämpärillisen sieniä jälleen. Niistä osan jo paiston tämän päivän kokkailuja varten, mutta osa on vielä vähän kuivumassa käsittelyä odottaen. 
Ihan mahtava uusi ulottuvuus on tullut elämään sienien kautta. Ja lapsetkin syövät niitä mielellään. Toista kertaa en ole vielä päässyt sienimetsään, kun on ollut muita kiireitä, mutta varmasti vielä menen uudelleenkin. Eihän tuo naapuri kai niitä aina jaksa rahdata meille, joten itse on taivuttava sinne menemään. Karhuja ja susia pelkäämättä, eväät ja avoin, kärsivällinen mieli mukana.

Ulla Koivula